12-vuotiaana mansikkamaalla
"Rahaa ei saanut yrittämisestä. Rahaa sai vain niistä mansikoista, jotka päätyivät koppaan."
Olin
12-vuotias, kun menin ensimmäisen kerran kesätöihin mansikkamaalle.
Herätyskello
soi ennen kuutta. Kesäaamut olivat usein viileitä, nurmikko märkää
aamukasteesta ja ilma tuoksui pellolta. Muistan, kuinka vedin puoliunessa
vaatteet päälle ja mietin, miksi ihmeessä olin lupautunut tähän.
Mutta kun
työpäivä alkoi, sille ei voinut mitään. Oli mentävä mansikkarivien väliin.
Yrittäjän täytyi saada mansikat eteenpäin aamupäivän aikana, joten ne
poimittiin varhain aamulla.
Kotona
vanhemmat kuuntelivat radiota aamuisin. Muistan edelleen yhden kesäaamun,
jolloin radiosta soi Johnny Liebkindin Ihana aamu.
"Voiko
ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää..."
Siinä
hetkessä en ollut aivan samaa mieltä. Ulkona oli kylmä, väsytti ja edessä oli
pitkä päivä mansikkamaalla. Nyt muistolle osaa jo nauraa, mutta silloin kappale
tuntui lähinnä huonolta vitsiltä.
Mansikoita
poimittiin koppeihin, ja palkka määräytyi sen mukaan, kuinka paljon päivän
aikana sai kerättyä. Mitään tuntipalkkaa ei ollut. Jokainen täysi koppa
tarkoitti lisää rahaa. Mitä ahkerammin poimit, sitä enemmän tienasit. Se oli
ensimmäinen kosketukseni urakkapalkkaan. Aika nopeasti opin myös sen, ettei
kukaan maksanut minulle yrittämisestä. Rahaa sai vain niistä mansikoista, jotka
päätyivät koppaan.
Aamuisin
mansikkarivit olivat märkiä ja housunlahkeet kastuivat heti. Aurinkoisina
päivinä hiki valui pitkin selkää, ja päivän päätteeksi selkää särki kumarassa
työskentely.
Ja niitä
itikoita riitti. Ne surisivat korvissa, pistivät käsivarsia ja tuntuivat
löytävän jokaisen paljaan ihonkohdan. Välillä tuntui, ettei saanut hetkeäkään
olla rauhassa.
Moni aamu
olisi ollut helpompi viettää peiton alla. Silti nousin aina seuraavana päivänä
uudelleen. En siksi, että joku olisi pakottanut. Vaan siksi, että halusin
ansaita omia rahojani.
Kotona
rahaa ei ollut ylimääräistä. Olin jo lapsena ymmärtänyt sen, vaikka siitä ei
koskaan puhuttu suurieleisesti. Jos halusin jotain tavallista enemmän, minun
täytyi tehdä itse töitä sen eteen.
Muistan
edelleen ensimmäisen palkkapäivän.
En muista
tarkkaa summaa. Enkä edes sitä, mitä rahoilla lopulta ostin. Muistan vain
tunteen. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun pidin käsissäni rahaa, jonka
olin ansainnut itse.
Silloin aloin
suhtautua rahaan eri tavalla. Kun rahat olivat tulleet aikaisista herätyksistä,
märistä mansikkariveistä ja itikanpuremista niitä ei enää
halunnut käyttää mihin tahansa.
Ennen olin
miettinyt vain sitä, mitä halusin. Nyt aloin miettiä, oliko jokin asia oikeasti
sen arvoinen. Muistan miettineeni ostoksia aivan uudesta näkökulmasta.
Tarvitsenko tätä? Haluanko tätä vielä viikon päästä? Onko tämä todella sen työn
arvoista, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?
Jälkikäteen
ajateltuna mansikkamaa jätti minuun jäljen, jonka huomaan yhä arjessani. Saatan
selailla Zalandoa tai jotain muuta verkkokauppaa ja löytää puseron, josta
pidän. Lisään sen suosikkeihin ja palaan katsomaan sitä vielä seuraavana
päivänä. Joskus palaan vielä viikonkin kuluttua. Harvoin ostan sitä heti. Usein
huomaan muutaman päivän päästä, etten oikeastaan tarvitsekaan sitä. Tosin oli aika välillä, jolloin unohdin tämän. Siitä kirjoitin blogissani: Palkankorotukset näkyy vaatekaapissa
En tiedä,
alkoiko tämä tapa juuri niistä kesistä mansikkamaalla. Mutta siellä ymmärsin
ensimmäisen kerran, että rahalla on aina vastineensa. Minulle se tarkoitti
aikaisia herätyksiä, märkiä mansikkarivejä ja itikanpuremia. Ehkä juuri siksi
mietin edelleen hetken ennen kuin painan "Lisää ostoskoriin".
Ja se on vaikuttanut moniin myöhempiin päätöksiini enemmän kuin yksikään talouskirja tai sijoitusopas.
Kommentit
Lähetä kommentti