12-vuotiaana mansikkamaalla

 "Rahaa ei saanut yrittämisestä. Rahaa sai vain niistä mansikoista, jotka päätyivät koppaan."

Olin 12-vuotias, kun menin ensimmäisen kerran kesätöihin mansikkamaalle.

Herätyskello soi ennen kuutta. Kesäaamut olivat usein viileitä, nurmikko märkää aamukasteesta ja ilma tuoksui pellolta. Muistan, kuinka vedin puoliunessa vaatteet päälle ja mietin, miksi ihmeessä olin lupautunut tähän.

Mutta kun työpäivä alkoi, sille ei voinut mitään. Oli mentävä mansikkarivien väliin. Yrittäjän täytyi saada mansikat eteenpäin aamupäivän aikana, joten ne poimittiin varhain aamulla.

Kotona vanhemmat kuuntelivat radiota aamuisin. Muistan edelleen yhden kesäaamun, jolloin radiosta soi Johnny Liebkindin Ihana aamu.

"Voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää..."

Siinä hetkessä en ollut aivan samaa mieltä. Ulkona oli kylmä, väsytti ja edessä oli pitkä päivä mansikkamaalla. Nyt muistolle osaa jo nauraa, mutta silloin kappale tuntui lähinnä huonolta vitsiltä.

Mansikoita poimittiin koppeihin, ja palkka määräytyi sen mukaan, kuinka paljon päivän aikana sai kerättyä. Mitään tuntipalkkaa ei ollut. Jokainen täysi koppa tarkoitti lisää rahaa. Mitä ahkerammin poimit, sitä enemmän tienasit. Se oli ensimmäinen kosketukseni urakkapalkkaan. Aika nopeasti opin myös sen, ettei kukaan maksanut minulle yrittämisestä. Rahaa sai vain niistä mansikoista, jotka päätyivät koppaan.

Aamuisin mansikkarivit olivat märkiä ja housunlahkeet kastuivat heti. Aurinkoisina päivinä hiki valui pitkin selkää, ja päivän päätteeksi selkää särki kumarassa työskentely.

Ja niitä itikoita riitti. Ne surisivat korvissa, pistivät käsivarsia ja tuntuivat löytävän jokaisen paljaan ihonkohdan. Välillä tuntui, ettei saanut hetkeäkään olla rauhassa.

Moni aamu olisi ollut helpompi viettää peiton alla. Silti nousin aina seuraavana päivänä uudelleen. En siksi, että joku olisi pakottanut. Vaan siksi, että halusin ansaita omia rahojani.

Kotona rahaa ei ollut ylimääräistä. Olin jo lapsena ymmärtänyt sen, vaikka siitä ei koskaan puhuttu suurieleisesti. Jos halusin jotain tavallista enemmän, minun täytyi tehdä itse töitä sen eteen.

Muistan edelleen ensimmäisen palkkapäivän.

En muista tarkkaa summaa. Enkä edes sitä, mitä rahoilla lopulta ostin. Muistan vain tunteen. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun pidin käsissäni rahaa, jonka olin ansainnut itse.

Silloin aloin suhtautua rahaan eri tavalla. Kun rahat olivat tulleet aikaisista herätyksistä, märistä mansikkariveistä ja itikanpuremista niitä ei enää halunnut käyttää mihin tahansa.

Ennen olin miettinyt vain sitä, mitä halusin. Nyt aloin miettiä, oliko jokin asia oikeasti sen arvoinen. Muistan miettineeni ostoksia aivan uudesta näkökulmasta. Tarvitsenko tätä? Haluanko tätä vielä viikon päästä? Onko tämä todella sen työn arvoista, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?

Jälkikäteen ajateltuna mansikkamaa jätti minuun jäljen, jonka huomaan yhä arjessani. Saatan selailla Zalandoa tai jotain muuta verkkokauppaa ja löytää puseron, josta pidän. Lisään sen suosikkeihin ja palaan katsomaan sitä vielä seuraavana päivänä. Joskus palaan vielä viikonkin kuluttua. Harvoin ostan sitä heti. Usein huomaan muutaman päivän päästä, etten oikeastaan tarvitsekaan sitä. Tosin oli aika välillä, jolloin unohdin tämän. Siitä kirjoitin blogissani: Palkankorotukset näkyy vaatekaapissa

En tiedä, alkoiko tämä tapa juuri niistä kesistä mansikkamaalla. Mutta siellä ymmärsin ensimmäisen kerran, että rahalla on aina vastineensa. Minulle se tarkoitti aikaisia herätyksiä, märkiä mansikkarivejä ja itikanpuremia. Ehkä juuri siksi mietin edelleen hetken ennen kuin painan "Lisää ostoskoriin".

Ja se on vaikuttanut moniin myöhempiin päätöksiini enemmän kuin yksikään talouskirja tai sijoitusopas.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Taloudellisen puskurin kasvattaminen

Heinäkuun viimeinen päivä – taas on aika laskea taloudelliset puskuripäivät

Säästää vai maksaa laina pois? Mitä ylimääräisellä rahalla oikeasti kannattaisi tehdä?