Juuret ja unelmat

  "Joskus yksi spontaani päätös voi muuttaa suunnan enemmän kuin osaa sillä hetkellä kuvitellakaan." Lukion jälkeen olin tilanteessa, jota en ollut toivonut. En saanut opiskelupaikkaa. Jälkikäteen ajateltuna se ei ollut mikään yllätys. Koulu ei oikeastaan kiinnostanut minua silloin. En tiennyt, mitä halusin tehdä isona tai mihin ammattiin haluaisin. Kävin kyllä lukion, mutta motivaatio ei ollut parhaimmillaan, ja numerot kertoivat puolestaan. Eipä siis ollut ihme, ettei opiskelupaikkaa irronnut. Moni ympärilläni jatkoi opintoihin, mutta minä tiesin, että edessä olisi välivuosi. En kuitenkaan halunnut jäädä kotiin odottamaan seuraavaa yhteishakua. Halusin tehdä jotain hyödyllistä ja kerätä kokemusta. Eräänä päivänä olin ystäväni kanssa työvoimatoimistossa. Ilmoitustaululla oli avoin työpaikka, josta kiinnostuin samantien. Päätin lähteä saman tien kysymään, olisiko paikka vielä vapaana. Vasta työpaikan ovella tajusin, miltä näytin. Päälläni oli minihame ja pikkutoppi. M...

  Ajattelin nuorempana, että johtajiksi päätyvät ihmiset, jotka ovat aina olleet luokkansa parhaita. Sellaiset, jotka tietävät jo nuorena, mitä haluavat tehdä, eivätkä koskaan epäröi itseään. Minä en kokenut kuuluvani siihen joukkoon. En ollut koulun priimus, enkä osannut kuvitella itseäni johtajaksi. Ajattelin, että johtajaksi päädytään jonkin erityisen ominaisuuden ansiosta – sellaisen, jota minulla ei ollut. Silti vuosien saatossa päädyin esihenkilöksi ja johtotehtäviin. Vuosien  varrella olen huomannut, että esihenkilötyö ei ole lainkaan sellaista kuin kuvittelin. Moni ajattelee, että esihenkilön työ on kokouksia, tavoitteita, raportteja ja päätöksiä.  Niitäkin se on.  Mutta ennen kaikkea se on ihmisten kohtaamista. Vuosien aikana olen käynyt lukemattomia keskusteluja.  Osa niistä on ollut iloisia.  Olemme juhlineet onnistumisia, uusia työtehtäviä, ylennyksiä tai palvelusvuosipäiviä.  Ne ovat niitä hetkiä, joiden vuoksi tätä työtä tekee mielel...

  Kolmessa päivässä 400 euroa Vinkkasin omalle 16-vuotiaalle nuorelle lakan poiminnasta. Tänä vuonna kilohinta torilla oli 15€/kg. En tiedä johtuiko tämä ulkomaalaisten poimijoiden viisumihylkäyksestä vai siitä ettei lakkoja tullut tarpeeksi, mutta kilohinta oli hyvä. Poikani innostui tästä. Lähdin mukaan poimimaan ja kolmena päivänä kerättiin yhteensä lakkoja siten, että poikani tienasi yli 400 euroa. Ottaen huomioon ajan, joka marjametsässä oltiin, Tuntipalkaksi jäi noin 60 e. Nuorelle miehelle erinomainen palkka. Kerätyt marjat vietiin torille ja lisäksi muutamalle sukulaiselle. Ja se mikä marjojen poiminnassa on hyvää, on verovapaus.  Toki työ opettaa paljon muutakin kuin sen, miten rahaa ansaitaan. Se opettaa pitämään kiinni sovituista asioista, kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja huomaamaan, että omalla tekemisellä voi vaikuttaa siihen, kuinka paljon tienaa. Itsekin aloitin aikanaan kosketuksen työhön marjoista. Kun  olin 12-vuotias, pääsin mansikkamaalle kesätöihin. Ol...

  "Rahaa ei saanut yrittämisestä. Rahaa sai vain niistä mansikoista, jotka päätyivät koppaan." Olin 12-vuotias, kun menin ensimmäisen kerran kesätöihin mansikkamaalle. Herätyskello soi ennen kuutta. Kesäaamut olivat usein viileitä, nurmikko märkää aamukasteesta ja ilma tuoksui pellolta. Muistan, kuinka vedin puoliunessa vaatteet päälle ja mietin, miksi ihmeessä olin lupautunut tähän. Mutta kun työpäivä alkoi, sille ei voinut mitään. Oli mentävä mansikkarivien väliin. Yrittäjän täytyi saada mansikat eteenpäin aamupäivän aikana, joten ne poimittiin varhain aamulla. Kotona vanhemmat kuuntelivat radiota aamuisin. Muistan edelleen yhden kesäaamun, jolloin radiosta soi Johnny Liebkindin Ihana aamu . "Voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää..." Siinä hetkessä en ollut aivan samaa mieltä. Ulkona oli kylmä, väsytti ja edessä oli pitkä päivä mansikkamaalla. Nyt muistolle osaa jo nauraa, mutta silloin kappale tuntui lähinnä huonolta vitsiltä...

Muistan yhä, miltä tuntui katsoa ympärilleni koulussa. Luokassa oli niitä, jotka saivat kokeista kymppejä ja tuntuivat tietävän jo nuorena, mitä halusivat tehdä isona. Minä en ollut yksi heistä. En ollut huippuoppilas. En loistanut kielissä, enkä uskonut olevani erityisen lahjakas missään. Jos jokin pitäisi nimetä, ehkä liikunta tai kuvaamataito. Pitkään ajattelin, että juuri arvosanat ratkaisevat tulevaisuuden. Lukion jälkeen hakuaika päättyi ja oli aika saada tuloksia valintakokeisiin. Muistan, kun soitin oppilaitokseen vielä varmistamaan, että todellako olin jäänyt ilman valintakoekutsua kaikkiin hakemiini paikkoihin. Ystävällinen nainen kertoi pahoitellen, monennellako varasijalla olin.  Puhelu kesti vain hetken, mutta pettymys jäi mieleen. Ei edes siis valintakokeisiin riittänyt arvosanani. Seuraavana vuonna tuli taas hakuaika. Laskin tarkkaan, mihin kouluun arvosanani riittäisivät. Selailin vanhoja hakupisterajoja ja yritin etsiä sieltä koulua, johon pisteeni riittäisi. Yliop...