Lukion jälkeinen välivuosi - hukkaan heitettyä vai ei?

 "Joskus yksi spontaani päätös voi muuttaa suunnan enemmän kuin osaa sillä hetkellä kuvitellakaan."

Lukion jälkeen olin tilanteessa, jota en ollut toivonut. En saanut opiskelupaikkaa.

Jälkikäteen ajateltuna se ei ollut mikään yllätys. Koulu ei oikeastaan kiinnostanut minua silloin. En tiennyt, mitä halusin tehdä isona tai mihin ammattiin haluaisin. Kävin kyllä lukion, mutta motivaatio ei ollut parhaimmillaan, ja numerot kertoivat puolestaan. Eipä siis ollut ihme, ettei opiskelupaikkaa irronnut.

Moni ympärilläni jatkoi opintoihin, mutta minä tiesin, että edessä olisi välivuosi. En kuitenkaan halunnut jäädä kotiin odottamaan seuraavaa yhteishakua. Halusin tehdä jotain hyödyllistä ja kerätä kokemusta.

Eräänä päivänä olin ystäväni kanssa työvoimatoimistossa. Ilmoitustaululla oli avoin työpaikka, josta kiinnostuin samantien. Päätin lähteä saman tien kysymään, olisiko paikka vielä vapaana. Vasta työpaikan ovella tajusin, miltä näytin. Päälläni oli minihame ja pikkutoppi. Muistan, kuinka nololta se tuntui. En ollut lähtenyt työnhakuun, vaan asioille. Siinä hetkessä mietin, mitä työnantaja mahtaisi ajatella. Silti menimme sisään. Sain työpaikan.

Se oli vuoden mittainen työsuhde, mutta silloin se tuntui paljon suuremmalta. Sain välivuodelleni suunnan ja ennen kaikkea ensimmäisen oikean työkokemuksen.

Siinä iässä työkokemus alkoi tuntua arvokkaalta. Ensimmäistä kertaa mietin, että jokainen työpaikka oli myös merkintä ansioluettelossa. Jokainen työpaikka ja kokemus siitä avasi mahdollisuuksia seuraavaan työpaikkaan.

Vuoden aikana elin työmarkkinatuella ja sain lisäksi asumistukea. Niillä pystyin maksamaan vuokrani, muut pakolliset menot ja ostamaan ruokaa. Rahat riittivät arkeen, mutta ylimääräistä ei juuri ollut. En ostanut uusia vaatteita enkä miettinyt lomamatkoja. Tärkeintä oli, että pärjäsin omillani.

Vanhempani auttoivat minua toisella tavalla. He hankkivat ensimmäiseen asuntooni käytettyjä huonekaluja ja pienen television. Silloin olin niistä valtavan kiitollinen. En ajatellut, että televisio olisi ollut liian pieni. Olin vain iloinen siitä, että minulla oli oma televisio. Vuosia myöhemmin mieheni on jaksanut nauraa sille. Hänen mukaansa siitä televisiosta ei olisi voinut katsoa jalkapalloa, koska palloa ei kuulemma edes nähnyt niin pieneltä ruudulta. Nykyään nauran sille itsekin. 😀Silloin en kuitenkaan ajatellut sitä. Ajattelin vain, että minulla oli kaikki, mitä tarvitsin.

Kun katson taaksepäin, huomaan usein miettiväni, kuinka vähällä sitä silloin eli. Ei siksi, että olisi ollut erityisen tyytyväinen niukkuuteen, vaan siksi, ettei osannut kaivata enempää. Arki rakentui pienistä asioista, työstä, ystävistä ja siitä tunteesta, että pärjäsi omillaan.

Tuo vuosi opetti minulle paljon enemmän kuin pelkän ensimmäisen työkokemuksen. Se opetti, ettei elämä aina etene suunnitelmien mukaan. Toisaalta myös sitä, millaista on elää työarkea.

Opiskelupaikka jäi silloin saamatta, mutta vuosi ei mennyt hukkaan. Päinvastoin. Sain työkokemusta, opin kantamaan vastuuta omasta arjestani ja ymmärsin, että joskus kiertotie voi osoittautua myöhemmin yllättävän tärkeäksi osaksi omaa polkua. Uskon myös, että kesätyön saaminen myöhempinä kesinä oli helpompaa, kun oli siinä iässä jo vuoden työkokemus alla.

Jos joku olisi silloin kertonut minulle, mihin elämä vielä veisi, en olisi varmasti uskonut. Silloin yritin vain selvitä seuraavasta kuukaudesta. Haluan myös muita kannustaa siihen, ettei yhtä epäonnistunutta hakua tai yhtä välivuotta kannata pelätä. Se voi avata myöhemmässä vaiheessa muita ovia.