Onko 16- vuotias liian nuori asumaan omillaan?

 Olin 16-vuotias, kun muutin pois lapsuudenkodistani lukion vuoksi.

Meidän syrjäseudultamme ei ollut mahdollista käydä lukiota kotoa käsin. Jos halusi jatkaa opintoja, oli muutettava kaupunkiin.

Se tuntui silloin itsestään selvältä.

En edes ajatellut, että vaihtoehtoja olisi ollut.

Muistan kuitenkin ennen kaikkea sen valtavan vapauden tunteen.

Yhtäkkiä kaikki oli lähellä.

Kaverit asuivat muutaman korttelin päässä, eikä heidän tapaamisensa vaatinut enää vanhempien kyytiä tai pitkää suunnittelua. Saatoimme nähdä koulun jälkeen, lähteä kävelylle tai vain istua iltaa yhdessä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että sain itse päättää omasta ajastani.

Samalla olin kuitenkin vasta 16-vuotias. Vaikka ulospäin olin muuttanut omilleni, sisälläni olin vielä hyvin paljon lapsi.

Asuin kerrostalossa ensimmäisen kerroksen asunnossa, ja iltaisin katsoin usein parvekkeen ovea. Mietin, voisiko joku tulla sitä kautta sisään.

Muistan myös lukeneeni lehdistä uutisia siitä, miten asuntoihin murtauduttiin postiluukun kautta. Sen jälkeen postiluukku alkoi tuntua pelottavalta. Jokainen pieni ääni sai mielikuvituksen liikkeelle.

Kerran ovikello soi keskellä yötä. Jähmetyin paikalleni. En uskaltanut mennä edes ovisilmälle katsomaan, kuka oven takana oli. Istuin hiljaa ja odotin, että soittaminen loppuisi. Vasta paljon myöhemmin uskalsin nousta sängystä. En vieläkään tiedä, kuka oven takana silloin oli.

Päivisin elämä tuntui aikuiselta. Öisin olin välillä pieni ja epävarma.

"16-vuotiaana olin yhtä aikaa maailman vapain ja ehkä myös maailman epävarmin."

Vanhemmat pitivät minusta kuitenkin hyvää huolta. He soittivat usein ja kysyivät, miten pärjään. Vaikka asuin omillani, en koskaan kokenut olevani yksin. He maksoivat asuntoni vuokran ja antoivat minulle 50 euroa viikossa ruokarahaa. Se tuntui silloin isolta summalta. Sillä ostin viikon ruoat ja pärjäsin hyvin. En osannut ajatella, että rahaa olisi ollut vähän. Se oli minun arkeani, ja siihen olin tottunut. Jälkikäteen ymmärrän, kuinka suuri tuki se vanhemmiltani oli.

Nyt elämä on kulkenut ympyrän. Oma esikoiseni on lähes saman ikäinen kuin minä olin silloin, kun muutin pois kotoa. Kun katson häntä, minun on välillä vaikea käsittää, että itse asuin hänen iässään jo yksin toisella paikkakunnalla. Hän on minun silmissäni vielä lapsi. Ehkä minäkin olin. Erona on se, ettei hänen tarvitse lähteä kotoa vain siksi, että haluaa käydä lukion. Hän voi jatkaa turvallisesti kotona ja rakentaa omaa polkuaan rauhassa. Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä kauniilta että hieman haikealta. Minulle pois muuttaminen ei ollut suuri unelma. Se oli ainoa mahdollinen tie eteenpäin. En vaihtaisi kokemusta pois, sillä se opetti minulle paljon itsenäisyydestä ja vastuusta. Silti olen onnellinen siitä, että omilla lapsillani on mahdollisuus tehdä valinta silloin, kun he itse ovat siihen valmiita.

Mitä mieltä olet, onko 16-vuotias tarpeeksi vanha omillaan asumiseen?